Bachmannin ja Böllin välinen salainen kirjeenvaihto paljastui!

Bachmannin ja Böllin välinen salainen kirjeenvaihto paljastui!

Ingeborg Bachmannin ja Heinrich Böllin kirjeenvaihdon julkaiseminen herätti jälleen jännitystä kirjallisessa maisemassa. Renate Langerin toimittama teos valaisee kahden tärkeän kirjailijan erityistä ystävyyttä ja vuoropuhelua, jotka tapasivat toukokuussa 1952 ryhmän 47 tapaamisessa Niendorfissa Itämeren rannalla. Hans Höller kuvailee esipuheessaan kirjeenvaihtoa tapana välttää henkilökohtaisia ​​ristiriitoja, mikä oli molemmille kirjoittajille välttämätöntä itsekunnioituksen ylläpitämiseksi ja kirjallisuuden haasteiden hallitsemiseksi. Molemmat kirjoittajat omien huoliensa jumissa keskustelevat kysymyksestä "Mitä me teemme elämällämme?" 122 kirjeenvaihdossaan - 58 kirjettä Bachmannilta ja 64 Bölliltä.

Bachmannin ensimmäinen kirje Böllille, kirjoitettu joulukuussa 1952, on vastaus Böllin kadonneeseen kirjeeseen. Tässä kirjeenvaihdossa ei käy ilmi vain keskinäinen arvostus, vaan myös eksistentiaalinen epävarmuus, jota molemmat kirjoittajat tunsivat. Yhdeksän vuotta vanhempi Böll kamppaili perhe- ja talousongelmien kanssa, kun taas Bachmann pyrki itsenäisyyteen kyvyistään huolimatta. Sukeltamatta yksityisiin paljastuksiin tai runollisiin keskusteluihin, kirjeenvaihto kuitenkin valaisee syvällisiä teemoja, jotka muovasivat molempien kirjoittajien elämää ja työtä.

Kirjallinen ystävyys dokumentoitu

Vaikka Bachmannin ja Böllin välinen ystävyys tunnetaan vähemmän kuin heidän suhteensa muihin kirjallisuuden suurpiireihin, heidän kirjeensä ovat arvokas osa heidän kirjallista kehitystään. Molempien kirjoittajien elämäkerroissa toinen mainitaan yleensä vain ohimennen, joten tätä kirjeenvaihtoa pidetään harvinaisena ja arvokkaana tutkimuksen ja ymmärryksen lähteenä. Kirjeenvaihdon julkaiseminen tarjoaa myös käsityksen kahden kirjailijan henkilökohtaisiin ajatuksiin, jotka ovat kaukana heidän tunnetuimmista suhteistaan ​​ja ystävyyssuhteistaan ​​muiden, kuten Max Frischin, Paul Celanin ja Hans Magnus Enzensbergerin, kanssa.

Viimeinen niteeseen sisältyvä Böllin kirje, kutsu konferenssiin heinäkuussa 1972, merkitsee tärkeää käännettä kirjeenvaihdossa. Melkein vuotta myöhemmin, 17. lokakuuta 1973, Böll sai tiedon Bachmannin kuolemasta. Kipu ja arkuus, joita Böll ilmaisee "Der Spiegel" -muistokirjoituksessaan, ovat myös osa uutta osaa ja havainnollistavat syvää yhteyttä näiden kahden saksankielisen kirjallisuuden poikkeuksellisen hahmon välillä. Tämä muistokirjoitus yhdistää ystävyyden ja menetyksen välisen kuilun ja täydentää ainutlaatuisen kirjallisen suhteen dokumentoinnin.

Bachmannin ja Böllin kirjeiden lisäksi kirjallisuuden maailmassa viitataan myös muihin tärkeisiin teoksiin. Äskettäin julkaistu Bachmannin yhdeksi rohkeimmista ja kokeellisimmista tekstistä "A Place for Coincidences" ja Hugo Ballin Dada-perinnöstä kertova julkaisu osoittavat saksankielisen kirjallisen keskustelun monimuotoisuuden ja Bachmannin ja Böllin työn jatkuvan merkityksen tässä yhteydessä.

Näiden kirjeiden editointi ja julkaiseminen ei ainoastaan ​​korosta Bachmannin ja Böllin ystävyyttä, vaan myös heidän taiteellisten ja eksistentiaalisten haasteidensa monimutkaisuutta, mikä lopulta yhdisti nämä kaksi.